Pandemiarajoitusten höltyessä moni pohtii uuden harrastuksen aloittamista. Pitkät etätyöjaksot ja varsinkin aikuisten harrastamisen jäädyttäminen ovat jättäneet jälkensä korvienvälin lisäksi kehoon. Tarvitaan myös kavereita ja ryhmiä, joiden kanssa liikkua ja voida hyvin.
Mikä meihin sitten puree? Vaihtoehtoja uuden harrastuksen löytämiseksi on taatusti enemmän kuin koskaan. Padelin lisäksi ainakin golf ja ratsastus ovat kasvattaneet viimeisten kahden vuoden aikana harrastajamääriään ja vastikään olemme päässeet ihastelemaan jalkapallon nousua, josta tuoreimpana futsalin kansainvälistä menestystä.
Aloittamisen helppous viehättää
Ensikatsomalta edellä mainitut lajit ovat melko erilaisia. Mikä näitä kaikkia sitten yhdistää? Vastaus ei ehkä ole lajin helppous, vaan se, miten helpoksi sen aloittaminen on tehty ja miten kivassa porukassa voi harrastaa. Aiemmin kalliina ja hankalinakin pidetyt lajit ovat katsoneet peiliin ja tehneet kokeiluista helppoa. Kun varusteita tarvitaan vähän tai joukkue saadaan kasaan pienemmälläkin porukalla, on liikkuminen kivaa ja kynnys liikkeelle lähtemiseen matala.
Jokainen tietää, miten hankalaa omista periaatteista joustaminen on. Joskus kriittinen kyseenalaistaminen ja oman toiminnan tarkastelu on kuitenkin tarpeen, jotta voi mennä eteenpäin. Näin on esimerkiksi golfin ja ratsastuksen parissa tehty. On kehitetty tapoja osallistua helposti ja keksitty keinoja sulauttaa harrastus osaksi kiireisempääkin arkea.
Lokakuussa pääsimme haastattelemaan räjähdysmäisesti kasvaneen padelin lajiliiton toiminnanjohtajaa Visa Korhosta. Halleja rakennetaan nyt joka niemennotkoon ja saarelmaan kuin jäähalleja 1990-luvulla. Jokaisen kaveripiiristä löytyy joku, joka on ainakin kokeillut padelia. Varusteiksi riittävät parhaimmillaan rennot urheiluvaatteet ja sisäpelikengät. Jokaisella joskus liikuntaa harrastaneella ne löytyvät kotoa. Pelimuotoja on monta ja harrastaa voi ilman kilpailemistakin. Luovat, rohkeat ja muuntautumiskykyiset pärjäävät näissä karkeloissa - ja hyvä niin.
Kilpailu valokeilasta
On mahtavaa, että meillä on mahdollisuus valita isosta lajikirjosta, mutta se tarkoittaa väistämättä myös sitä, että joidenkin paistatellessa suosionsa huipulla toisten hohto hiipuu. Kaikkien lajien olosuhteita ei voida ylläpitää tasaisesti joka paikassa. Suomessa tämä näkyy vaikkapa nyt mäkihypyssä. Takavuosien suosikkilajin menestys sakkaa pahemman kerran, ja hyppyreitä on jouduttu kaatamaan kunnostusresurssien puutteessa. Nyt on tajuttu, että huoli menestyksen olemattomuudesta koskettaa pian myös montaa muuta perinteistä talvilajiamme, kun niiden rahoitus on osin kiinni mäkihypyn televisioinnista. Tästä Yle uutisoi alkuvuodesta.
Monet "vahvat suomalaislajit", kuten keihäänheitto ja hiihto ovat itse asiassa nykypäivänä hyvin pienen ja kapean huippujoukon varassa. Suomi on urheiltu maailmankartalle ja urheilusta on tehty meille identiteetin rakennusaine. Täällä on kriiseilty milloin kestävyysjuoksun, milloin mäkihypyn, painin tai nyrkkeilyn heikkoa tasoa. Petra Ollista kertovaa dokumenttia katsellessa tulee kuitenkin väistämättä mieleen; miksi jotkut lajit ovat olevinaan kansallisomaisuutta? Miksi jonkun yhden huippu-urheilijan menestys oman (mielen)terveytensä uhalla määrittelisi myös meitä, joiden elämä ei voisi olla kauempana huippu-urheilijan arjesta?
Mitä väliä lopulta on, missä lajissa joku suomalainen on huipulla? Ja olemmeko maana huipulla, jos mitaleista vastaa 5-10 urheilijaa viidestä miljoonasta tai hallinnoimaamme lajia pelataan tosissaan vain noin 5-10:ssä maailman kaikista maista? Entä miksi tuntuu, että emme ole yhdessä huipulla silloin, kun laji ei näy massakanavilla?
Aktiivisina urheiluihmisinä ja penkkiurheilijoina toki rakastamme urheilusta saatavaa viihdearvoa, mutta mitä kaikkea sen kustannuksella voidaan tehdä? Olisiko huippu-urheiluun suunnattavia rahoja ehkä sittenkin järkevämpää suunnata tahoille, jotka liikuttavat mahdollisimman suuria joukkoja ja edistävät näin meidän kaikkien hyvinvointia ja terveyttä?
Mistä olemme valmiit maksamaan?
Vaikka kilpailua mestaruuksista ja kultamitaleista on usein viihdyttävää seurata, harva edes aktiivisista urheilun seuraajista ymmärtää, millainen työ näiden kisojen ja tavoitteiden eteen on tehtävä ja millaisia rahoja siitä maksettava kuvasipa sitä joku videokameralla tai ei.
Kun samana päivänä katsoo aiemmin mainittua Olli-dokumenttia, jossa parikymppinen nainen matkustaa valmentajansa kanssa yksin Siperiaan etsimään harjoitusvastustajia, ja myöhemmin kuuntelee jääkiekkovalmentaja Jouko Myrrän kertovan Hockey Night tien päällä -ohjelmassa siitä, miten ammattilaisjoukkueessa on vihdoin päästy siihen tilanteeseen, etteivät pojat enää ihan aina tarvitse valmentajaa katsomaan vierestä, tuleeko kaikki treenit tehtyä, tulee väistämättä mieleen, mistä kaikesta olemme valmiita maksamaan ja miksi.
Nykypäivänä laji mittaa helposti markkina-arvonsa katsojamäärissä. Miksi jotain lajia pitäisi tukea, jos sillä ei ole riittävästi harrastajia ja katsojia? Yksityiset rahoittajat toki voivat tukea mitä haluavat ja me katsojat sitten päätämme, mitä haluamme seurata. Nykypäivänä urheilun näkyvyys ei onneksi ole enää kiinni muutamasta tv-kanavasta. Jokainen voi valita itse, mitä lajia seuraa ja lajien tehtävä on huolehtia, että ne ovat siellä, missä potentiaaliset seuraajatkin. Näkyvyyden myötä ollaan sitten helpommin sillä listalla, jolta kokeiltavia lajeja itselle tai perheenjäsenille valitaan. Mutta pelkästään se ei riitä. Myös tuotteen pitää olla kunnossa. Vasta se näkyy harrastajamäärien kasvuna ja harrastajien sitoutumisena.
Mitä sä aiot kokeilla seuraavaksi ja miksi muidenkin pitäisi? Mitä ainutlaatuista juuri se laji antaa sinulle?
Kommentit
Lähetä kommentti