Urheilun äänettömät

Urheilua voi harrastaa yllättävän paljon ilman, että osallistuu varsinaiseen harjoitus- tai kilpailutoimintaan urheilijana. Näitä ihmisiä on maa pullollaan. He ovat niitä, jotka nostavat kätensä vanhempainpalaverissa ja lupautuvat laskemaan kausibudjetteja, niitä, jotka kuuntelevat mukisematta, kun jollain on asiaa epäreilusta peluutuksesta tai vuorojaosta, niitä, jotka täyttävät viikonlopusta toiseen pöytäkirjoihin torjuntoja ja jäähykoodeja ja niitä, jotka reissuaamuina hakevat eväspakit mukaan ennen kuin muilla on vielä kellokaan soinut. Heidän nimensä eivät aina lue lisenssilistassa tai seuran jäsenkirjassa.

Tärkeät ihmiset pitävät meidät liikkeessä

Nämä (useimmiten) vapaaehtoiset ovat niitä, joiden ansiosta pelit alkavat ajallaan, varusteet ovat kunnossa ja kaikki tarvittava paikalla, jotta huippusuoritus tai kipinä elinikäiseen liikkumiseen voi syntyä. Suomalainen urheiluseuratoiminta on näihin päiviin asti perustunut mitä suurimmassa määrin vapaaehtoisuudelle. Urheiluseura on ollut yhteisö, joka kokoaa saman lajin harrastajat yhteen, tarjoaa mielekästä tekemistä ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Tavallisesti olemme tottuneet ajattelemaan, että nämä motiivit ohjaavat urheilun tai liikunnan harrastajia, mutta samaan tapaan lajien parissa toimivat myös valmentajat, joukkueenjohtajat, rahastonhoitajat, huoltajat, toimitsijat, hallitusten ja jaostojen jäsenet sekä tuomarit.

Monet näistä yllä mainituista ovat saattaneet toki itsekin urheilla, mutta useille starttilaukaus harrastukseen on ollut esimerkiksi oman lapsen harrastus. Ilman näitä vapaaehtoisia monen muun harrastamisesta ei tulisi mitään. Vaikka koossa olisi lauma lapsia tai aikuisia ja vielä valmentajakin, ei yhtään peliä pelattaisi tai kisaa kisattaisi ilman toimitsijoita tai tuomareita. Siksi he ovat ihan hirveän tärkeitä, vaikka harvoin pitävätkään meteliä omista aikaansaannoksistaan. Aika usein olisi aihetta.

Katoavaa kansanperinnettä

Viime vuosina halukkuus sitouttavaan vapaaehtoistyöhön on vähentynyt. Sen voi allekirjoittaa varmasti jokainen vaikkapa noissa edellä mainituissa vanhempainpalavereissa istunut. Lyhytaikaisiin projekteihin, kuten isoihin kisatapahtumiin vapaaehtoisia löytyy helpommin. Samaan aikaan palkkatyö urheiluseuroissa on merkittävästi kasvanut, varsinkin pääkaupunkiseudulla. Palkallinen seuratyö tarkoittaa kuitenkin usein kustannusten kasvua, kun palkkakulut on otettava seuran, eli harrastajien tai heidän vanhempiensa kukkaroista, jollei seuralla ole muita merkittäviä tulonlähteitä. Tämä taas lisää harrastajien eriarvoisuutta. Oravanpyörä on valmis. 

Tutkimuksissa pohditaan usein valmentamista ja tapahtumajärjestämistä, mutta vapaaehtoistehtäviä riittää lukuisia muitakin. Yleisesti tunnettua on, että urheiluseuroissa yhä pienempi joukko vastaa yhä suuremmasta määrästä hommia. Ongelma on kinkkinen, sillä kaikilla meillä tahtoo olla kiire ja muutakin elämää. Ei ole tarpeen, että kukaan polttaa itseään loppuun vapaaehtoistöillä, mutta harrastusmahdollisuuksia pitäisi olla jokaiselle halukkaalle ja jokaiselle kukkarolle. Vapaaehtoisvoimin pyöritettävät seurat kilpailevat ja niitä verrataan palkkatyöllä pyöriviin kumppaneihinsa. 

Mitä seuraavaksi?

Ehkä meidän olisi syytä oppia ajattelemaan lasten harrastukset myös ominamme. Lapset kaipaavat oman aikuisensa läsnäoloa ja yhteisiä hetkiä ylipäätään turvallisten aikuisten seurassa. Samanhenkisten porukasta löytyy usein uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia, joiden kanssa saattaa olla muutakin yhteistä. Ehkä seurassa on tai sinne voi perustaa harrasteryhmän, jossa aikuisetkin saavat liikkua. Tärkeää olisi myös huomata, että vapaaehtoistyötä on tosi monenlaista ja sitä kaikkea tarvitaan, jotta urheilu toimii. Ja että kun näitä töitä jaetaan, kenenkään kuorma ei kasva liian suureksi. 

Tutkimuksin on todettu, että hyvän tekeminen toiselle saa meidät voimaan paremmin. Olisiko aika nähdä seuratoiminta myös tästä näkökulmasta? Että yhdessä tekemisellä olisikin arvoa meille kaikille ja että kritisoinnin sijaan ensi kerralla kysyisimmekin, onko jotain, missä voin auttaa. Ryhmässä on yleensä enemmän voimaa kuin muutamassa yksinäisessä puurtajassa. Mitäpä jos annettaisiin ääni näille urheilun ja liikunnan hiljaisille ja tehtäisiin heistä näkyviä?

Haastattelimme joulun podcastiimme Leijonien huoltajaa Riku Koivusta, jolle huoltajana toimimisesta on tullut unelmien työ. Käy kuuntelemassa Rikun mietteet tästä.